Olen jo pari kuukautta ollut sitä mieltä että minulla on vauvakuume. Sen tiedostaminen alkoi, kun luin jostakin lehdestä, että kaupungilla näkee nykyään paljon nuoria isiä vauvoineen. Sitten "kokeilin" oman vauvakuumeeni syvyyttä mainitsemalla parissa kaveriporukassa, että vauva on kevään trendikkäin asuste, ainakin miehillä. Tämän sanominen tuntui vapauttavalta.

Pian uskalsin myöntää jo ihan avoimesti tietyille ystäville, että perheen perustaminen kiihottaa. Tähän avautumiseeni suhtaudutaan lähinnä hymyillen, kavereiden on varmaan vaikea sanoa kuinka tosissani olen tämmöistä juttua kertoessani. Olen kuitenkin tässä suhteessa nuori, 24 vuotta, pisin seurustelusuhteeni kesti 3 kuukautta ja siitäkin on jo vähän aikaa.

Kovin analyyttisesti tällaiseen ei voi suhtautua, enkä oikein tiedä, pitäisikö tällaista impulssia ryhtyä käytännössä toteuttamaan. Ehkä aavistuksen aikaisempaa enemmän olen viime aikoina hakenut kontaktia vastakkaisen sukupuolen kanssa. Ei minusta tunnu, että se olisi kovin tärkeää, kenen kanssa perheen perustaisi. Uskon että minulta onnistuu kodin leikkiminenkin ihan hyvin, ei tarvitse olla elämän rakkaus. Joskus tosin ajattelen, että tällainen perheen perustaminen kvalifioituisi uusvastuuttomuudeksi, jos sellaista käsitettä on olemassa.